Kotiin

Oisin tulossa täältä kotiin. Ikään kuin huomenna. Uskomatonta. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet aivan loistavia. Aurinkoa ja yllättäviä ystävyyksiä ja ei-niin-muinaisia roomalaisia ja mysteerinäytelmiä.

Mutta on kotiinkin kiva tulla.


Puiston pieniä terävähampaisia ystäviä tulee kyllä ikävä.

Auringosta ja mangusteista ja lähtemisistä.

Outoja mielialoja. Olen yhtä aikaa surullinen ja onnellinen ja eksynyt ja oikeassa paikassa. Kohta kaikki muuttuu taas. Hyvästejä on joka päivä, ihmisille ja paikoille ja asioille.

Tämän viikon aikana on tapahtunut paljon. Kävin hyvästelemässä Annin ja Judithin Liverpoolissa ennen näiden muuttoa etelämmäksi. Ajoimme rannalle piknikille. Ranta ulottui silmänkantamattomiin ja oli täynnä samanlaisia patsaita, joista osa oli vajonnut hiekkaan ja osa veden peittämiä. Tämä tuli minulle miellyttävänä yllätyksenä, kun olin juuri katsonut Doctor Who - jakson, jossa oli pelottavia enkelipatsaita. Ranta oli karun kaunis ja meri rauhoittava - sitten kun lakkasin pelkäämästä, että patsaat äkkiä kasvattavat paljon hampaita.



Eilen vietin Catherinen kanssa koko päivän paikallisessa eläintarhassa. Täydellinen päivä. Aurinko paistoi ja näimme mangusteja ja kirahveja ja pingviinejä ja ja. Kaikkea hienoa. Lepakkoluola oli ehdoton suosikkini. Siellä oli satoja lepakkoja lentelemässä vapaana. Seisoimme hiljaa käytävässä, jonka katossa roikkui lepakkoparvi, ja lepakot tekivät tutkimuslentoja ympärillämme niin, että ilmavirran tunsi kasvoilla kun ne suhahtivat ohi. Suurin osa ihmisistä juoksi läpi kirkuen. Ihme tyyppejä. Eivät tajua, että lepakot ovat ystäviä.

Ja nyt minulla on kaunis muurahaiskarhupehmolelu. Eläintarhan jälkeen olimme molemmat ihan väsyneitä ja auringonpolttamia, joten suuntasimme Catherinen luo laittamaan ruokaa. Loppuilta kului ihmeen äkkiä Death Note - leffan ja valkosuklaakaakaon siivittämänä. Miksi tällaisia mukavia päiviä on niin paljon nyt, kun lähden ihan kohta?











(Kannattaa katsoa loput eläintarhakuvat TÄÄLTÄ.)

Tänään kävelin sateessa kaupungille ihmettelemään roomalaisen viikonlopun tapahtumia. Chesterhän on vanha roomalainen linnoitus, ja tänään kaduilla kulki sotilaita, amfiteatterissa oli gladiaattoritaisteluita ja puistoon oli pystytetty roomalainen kylä. Käperryin nurmikolla itsepintaisesti sateenvarjon alle, vaikka kaatosade yritti parhaansa mukaan ajaa katsojat kotiin. Gladiaattoritaistelut olivat varsin viihdyttäviä, ja oli hauskaa päästä huutamaan pitäisikö häviäjä ottaa hengiltä vai ei. Areenalla oli myös karhu, joka raateli raa'asti yhden taistelijoista (ja oli varsin taitava kävelemään kahdella jalalla).









Sen jälkeen oli aika käydä hyvästelemässä Emily, jonka kanssa olen viettänyt paljon aikaa koko vuoden aikana. Onneksi Saksa ei ole toisella puolella maailmaa. Kuuden aikaan sunnuntaina kaikki kahvilat olivat tietysti kiinni, joten päädyimme McDonaldsille, josta sai itse asiassa ihan hyvää Mars-pirtelöä. En usko että sitä saa Suomessa, tai jos saa niin ei varmasti ole yhtä hyvää. Tai ainakaan sama asia.

Olen kirjoittanut asioita ja lukenut paljon, suht kuuluisien kirjailijoiden Sherlock Holmes - novelleja (Naomi Novik loistaa taas kerran, Cthulhu fhtagn etc.) ja Jean Genetin omaelämäkerrallista romaania 'Miracle of the Rose'. Jälkimmäisen lukeminen on äärimmäisen hidasta epälineaarisen rakenteen, kääntämisessä kärsineiden sanaleikkien ja usein käsittämättömän kuvailun takia. Kirja on silti erittäin mielenkiintoinen. Päähenkilön mielestä kuolemaan tuomitut murhaajat ovat kaunein asia maailmassa. Vaikeaa ymmärtää, mutta yrityksen arvoista jos ei muun niin kielen takia. Ainoa murheeni on se, että en ehkä ehdi lukea kirjaa viikossa.

Tämä on saanut minut parhaiten ymmärtämään, että olen lähdössä: kesken jäävät yliopiston kirjastosta lainatut Sadan vuoden yksinäisyys, Baudelairen ja Lorcan runot ja Myrsky. Puoliksi luetut kirjat ovat surullisia.

Scifistelyä Lontoossa

Edellisviikonloppuna löysin itseni jälleen Lontoosta. Hankkiuduin sinne London Expon takia, joka on paikallinen scifi/animetapahtuma. Koska junat käyttäytyvät sunnuntaisin epäloogisesti, jouduin olemaan siellä kaksi yötä. Mikä tragedia.

Lauantaina en onnistunut näkemään Macbethia, mutta katsastin sen sijaan British Museumin Japani - näyttelyn sekä niiden eteläafrikkalaisen puutarhan ja kävin katsomassa We Will Rock You - musikaalin. Japanilaisten turistien intoilu näyttelyssä huvitti ja siellä oli samuraihaarniska, puutarhassa oli hienoja, epäilyttäviä kasveja ja musikaali oli viihdyttävä, etenkin Britney Spears :D (Vaikka voisin alkaa vääntämään kättä siitä, mikä nyt sit on oikeesti alternativea ja miksi sitä ollakseen pitää pukeutua tasan samalla tavalla kuin muukin vaihtoehtopopula.)





Sunnuntaina tapasin Annan ja Jonin sekä yllättäviä suomalaisia tuttuja London Expossa. Ihmekös että se Hetalia-cossi näytti tutulta... Conissa oli kivaa, vaikka ohjelmaa ei Finnconiin verrattuna ollut nimeksikään. Sen sijaan tilaa, ilmaa ja ruokaa riitti, mikä oli varsin eksoottista. Mitä, con jossa ei ole kuolla? Oli tosi hämäävää kuulla Naruto-cossaajien puhuvan brittiaksentilla, täällä kun olen törmännyt ehkä tasan yhteen japani-intoilijaan. Hassua miten animeskene on Suomessa niin paljon mainstreamimpi ja mangavalikoima parempi. Täällä mainostetaan vieläkin sarjoja, jotka olivat kotosalla in ehkä vuonna 2000. Yksi ero kotipuolen coneihin oli myös se, että länsicosplayta oli huomattavasti enemmän. En ostanut mitään kovin tyhmää, paitsi hienon TOS-paidan, jolla sulautua joukkoon mustapaitaiseen Finnconissa. Päivän päätteeksi menimme syömään Chinatowniin, jossa vesimeloni bubble tea (kauhea yhdys sana mutta ei jaksa miettiä mitä sille tekisi) oli jotain parasta ikinä.



Maanantaina seikkailin runsaasti metrolla, harhailin ympäriinsä Wappingissa, harrastin aarteenetsintää Thamesin rannoilla laskuveden aikaan ja keräsin saappaisiini muutaman kilon mutaa. Omalla tavallaan yhtä hyvä päivä kuin sunnuntaikin, ihanan rauhallinen.



Loput kuvat TÄÄLLÄ.

***

Chesterissä on tylsäää. Ei ihmisiä, ei aurinkoa, ei mitään. Kaipa täältä on pakko vielä kerran lähteä johonkin etten ala hyppiä seinille. Tosin voin aina viihdyttää itseäni tekemällä listan kaikista kahviloista, joille pitää käydä sanomassa hyvästit.

Are ye a Trekkie? (aka even old Irish ladies can tell)

Palasin Chesteriin ja minua odottivat kamala kaaos, akateeminen varoitus, kirje Kelalta, kryptinen luottokorttilasku ja muita rasittavuuksia, joten en ole ehtinyt/jaksanut päivittää blogia. Mutta nyt kaikki näyttää taas vähän selkeämmältä, joten - Irlanti.

Siellä oli kaunista ja vihreää ja paljon järviä ja vielä enemmän lampaita. Vietimme pari päivää Ennis - nimisessä pikkukaupungissa, joka oli niin pieni, että ihmiset tervehtivät kaduilla ja miehet astuivat jalkakäytävältä tehdäkseen tietä kolmelle vastaantulevalle tyttölapselle. Tunsin itseni urbaaniksi citykakaraksi. Talot oli maalattu kaikilla sateenkaaren väreillä (omia suosikkejani pinkki, liila ja turkoosi-violetti). Hostellimme oli paras ikinä. Ei kokolattiamattoja (!), ikkunasta näki alapuolella soljuvan joen ja ikkunalaudalla voi istua lukemassa ja tuntea olevansa Venetsiassa. Ja aamupalalla sai skonsseja.





Kaupungista löytyi paljon kivoja pieniä kauppoja ja antikvariaatteja, mikä tietysti sai minut onnelliseksi. Yhdessä kaupoista oli huomattava Star Trek - kokoelma, joka ulottui kattoon asti, ja hain häpeilemättä tuolin ja kiipesin selaamaan katonrajan tarjontaa välittämättä seurani huvittuneisuudesta. Kannatti, löysin juuri ne kaksi kirjaa, jotka halusinkin. "Are ye a Trekkie?" kysyi kirjakaupan täti peri-irlantilaisella aksentillaan, ja mitäpä muuta siinä olisi voinut kuin myöntää totuuden ja yrittää olla tuijottamatta kaunista kansikuvaa...

Illalla hotellissa harrastimme Tyttöjen Juttuja ja kävimme syvällisiä keskusteluja aiheista Taru sormusten herrasta ja Star Trek. Olin hyvin onnellinen, että olin juuri siellä juuri sillä hetkellä juuri näiden ihmisten kanssa.

Seuraavana päivänä näimme enemmän maaseutua, tuhatvuotisia raunioita, torneja ja linnoja ja Moherin kalliot. Mielenkiintoista olla maassa, jossa kukkulan takaa nyt vain voi tupsahtaa vaikka mitä reliikkejä, eikä se ole mitenkään ihmeellistä. Pysähdyimme lounaalle Doolin - nimiseen kylään, joka oli niin pieni, että hirvitti, mutta ihmiset olivat ystävällisiä ja pubi viihtyisä. Voin ilokseni raportoida, että tämän perusteella irlantilaisten näkemys voileivästä on samanlainen kuin suomalaisten: siinä ei tarvitse olla kahta leipää päällekkäin. (Uskokaa pois, hämmensin tällä brittinaapureitani keittiössä!) Sieltä sai tummaa soodaleipää, joka oli hiukan outoa mutta hyvää.















Merenranta ja jyrkänteet tekivät minut onnelliseksi. Näkymät olivat huikeat. Olisin voinut viipyä siellä tuntikausia vain katsomassa aaltoja ja haistelemassa tuulta.

Sunnuntaina seurani lähti takaisin Englantiin ja minä nousin viideltä ja jatkoin matkaa Dubliniin aamun ensimmäisessä junassa, koska se oli kaikkein halvin. (Tämä selittää muuten monia asioita elämässäni.) Junassa kuulutukset olivat ensin iiriksi, sitten englanniksi. Dubliniin päästyäni päätin kävellä asemalta hostellille. Ken olisi tiennyt, että kartat kutistavat etäisyyksiä? Sainpahan ainakin hyvän käsityksen kaupungista, vaikka välillä olikin pakko pysähtyä kahville. Sunnuntaina auki olevan kahvilan löytäminen oli haasteellista. Hostellissa otettujen torkkujen jälkeen (olen oppinut asioita ja pidän aina korvatulppia mukanani) lähdin tutkailemaan kaupunkia. Olen hyvä löytämään graffiteja ja löysin talon, jossa Oscar Wilde oli asunut sekä äärimmäisen ruman muistomerkin läheisestä puistosta. Kävelin joenrantaa pitkin melkein satamaan asti, ja sitten alkoikin sataa, kuten joka ilta.



















Maanantaina menin ilmaiselle opastetulle kierrokselle, jossa punatukkainen irlantilaistyttö kertoi tunteikkaasti eläytyen maan historiasta ja Dublinista. Mahdollisesti viihdyttäviä juttuja:
- Trinity College on kovin perinteikäs. Ilmeisesti niiden vanhassa sääntökirjassa on kohta, jossa sanotaan, että jos opiskelija ilmestyy tekemään koettaan hevosen selässä ja ritarivarusteet päällään, niin hänelle pitää tarjota kokeen aikana kuuden ruokalajin ateria ja tuoppi olutta. Ja joku oli ei niin kovin kauan sitten päättänyt kokeilla tätä - ja se toimi! Ainoa huono puoli oli se, että tyyppi ei huolehtinut hevosestaan, joka tuhosi paikkoja kokeen aikana...
- Kaupunginhallitus kuulostaa yhtä järkevältä kuin kaupunginhallitukset yleensäkin: menivät sitten vetämään asfalttia viikinkikylän raunioiden päälle, koska arkeologit olivat niiden mielestä liian hitaita. Kyseiset arkeologit piti poistaa paikalta väkivalloin. Kaupungin pääkadulta löytyvä kallis ja hämmentävä patsas oli myös niiden idea. En ole varma, miltä sen on tarkoitus näyttää - valtavan korkealta neulalta? Rakkaalla lapsella on monta lempinimeä, mm. 'stiletto in the ghetto'.
- Dublinissa on asunut vaikka kuinka paljon kuuluisia kirjailijoita: Wilde, Swift, Yeats, Joyce, Beckett, Heaney... Jostain syystä olin välttynyt Swiftin viihdyttävältä pamfletilta A Modest Proposal For Preventing the Children of Poor People in Ireland from Being a Burden to Their Parents or Country, and for Making Them Beneficial to the Public, jossa ehdotetaan, että köyhät irlantilaiset voisivat myydä lapsensa ruuaksi englantilaisille. "I have been assured by a very knowing American of my acquaintance in London, that a young healthy child well nursed is at a year old most delicious, nourishing, and wholesome food, whether stewed, roasted, baked, or boiled; and I make no doubt that it will equally serve in a fricassee or a ragout." Kannattaa lukea, kirjoitus on hyvin looginen.





Tiistaina kävin Kilmainhamin vankilamuseossa. Se oli outo ja vaikuttava ja masentava kokemus. Hyvin vaikeaa kuvitella, että siellä asui ja työskenteli ihmisiä... Jotenkin tulee sellainen olo, että kaikista hirveyksistä olisi pitänyt jäädä jonkinlainen merkki, mutta se tuntui vain ihan tavalliselta paikalta. Se siinä ehkä olikin pelottavaa. Kierroksen jälkeen ihmiset kaikkosivat melko nopeasti, olin ainoa, joka kaipasi hyytävien käytävien jälkeen kupillista teetä. Vankilan kahvila oli hyvin autio. En ihmettele. Pelkästään harmaiden muurien näkeminen ikkunasta oli masentavaa, en halua ajatella millaista olisi olla näkemättä mitään muuta vuosiin...

Ajattelin, että tämän jälkeen Guinnessin tehtaalla käyminen kävisi terapiasta. Hyvin toimi, Guinness jopa oli melkein hyvää, mikä on minulta paljon sanottu. Täytyy tosin sanoa, että minua kiinnostivat enemmän vanhat koneet ja steampunk-estetiikka. Rakennuksen ylimmässä kerroksessa oli baari, jonka ikkunoista näki koko kaupungin. En osaa päättää, onko se hyvä vai huono asia. Jostain syystä Dublin muistutti minua kovasti Turusta - esimerkiksi siinä, että osa kaupungista on kaunista ja osa... no, vähemmän. Ja siinä, että Dublin ei saanut aikaan välitöntä ihastusta, mutta luulen, että siitä alkaisi vähitellen pitämään enemmän ja enemmän.








Vältyin jäämästä jumiin irlantiin tuhkapilven takia. Ei olisi huvittanut palata Chesteriin, mutta minkäs teet kun yllättävät luonnonilmiötkään eivät tule avuksi. Olen joka tapauksessa erittäin onnellinen, että pääsin käymään Irlannissa, se on ollut haaveena jo melkoisen kauan. Eikä tämä varmasti jää ainoaksi kerraksi. (Muutama kuva lisää saattaa löytyä TÄÄLTÄ.)

Tässä välissä olen ehtinyt myös käydä Lontoossa jälleen kerran. Seuraavan blogipostauksen aiheena paikalliset otakut ja scifistit sekä raportti aiheesta lähteekö Thamesin muta koskaan irti saappaista...

Hevoskilpailut & Irlannin kutsu

Viime perjantaina kävin katsomassa hevoskilpailuja. Kaunis ilma, paljon hyvin pukeutuneita ihmisiä ja hevosia, mikä sen mukavampaa? Britit olivat elementissään, mikä ei ole ihmekään, koska hevoskilpailuissa yhdistyy kolme niille erittäin rakasta asiaa: pukuleikit, vedonlyönti ja alkoholi. Hienot hatut eivät selvästikään ole enää muodissa, vaan ne oli korvattu erilaisilla isohkoilla hiuskoristeilla, ja korot olivat edelleen britti/Chester-akselilla, mutta väkijoukko oli silti mukavan tyylikästä. (Mieleen tuli normaali katukuva Oxfordissa.) Kello kuudelta kaupungin keskusta oli täynnä iloisessa tilassa olevia keski-ikäisiä kisavieraita, jotka jammailivat kadulla puvuissaan katusoittajien säestyksellä.





Maanantaina kohtasin uuden, hämmentävän luennoitsijan. Tunsin olevani konservatiivinen ja puritaani. Olisin halunnut huomauttaa sedälle, että a) sen paidannappi oli auki ja paljasti karvaisen vatsan erittäin epäesteettisellä tavalla ja b) sen runous Ei Tehnyt Vaikutusta ja c) voisiko yleisön kanssa flirttailun lopettaa, kiitooos. Sen sijaan kirjoitin aiheesta kitkerää runoutta, joten luento tavallaan ajoi asiansa. Hämmentävintä on se, että ihmiset pitävät kyseistä luennoitsijaa hyvinkin hurmaavana, ja minä olisin lähinnä halunnut lyödä sitä päähän Feminismin ABC:llä.

In fact... Imagine that Alan was not attractive at all (but the amount of sleaze was the same). That about sums up the experience.

Lähden perjantaina Irlantiin Sarahin ja Melissan kanssa. Tarkoituksena on lentää Shannoniin ja käydä ihailemassa Moherin kallioita, jotka voi bongata esimerkiksi kuudennesta Harry Potter - leffasta. Iirinkielinen nimi 'Aillte an Mhothair' eli 'turmion kalliot' lienee kuvaava. Matkaseurani palaa kotiin sunnuntaina, minä taas matkaan joko junalla tai bussilla Dubliniin ja vietän siellä pari päivää. Takaisin tulen toivon mukaan keskiviikkona. Nyt vielä pitäisi selittää luennoitsijalle, miksi jätän välistä 50 % sen luennoista ja seminaareista. Se on pieni mutta pelottava nainen. Itse asiassa taidan vain yrittää sulautua Thief-tyyliin varjoihin englannin laitoksen käytävillä...