Are ye a Trekkie? (aka even old Irish ladies can tell)

Palasin Chesteriin ja minua odottivat kamala kaaos, akateeminen varoitus, kirje Kelalta, kryptinen luottokorttilasku ja muita rasittavuuksia, joten en ole ehtinyt/jaksanut päivittää blogia. Mutta nyt kaikki näyttää taas vähän selkeämmältä, joten - Irlanti.

Siellä oli kaunista ja vihreää ja paljon järviä ja vielä enemmän lampaita. Vietimme pari päivää Ennis - nimisessä pikkukaupungissa, joka oli niin pieni, että ihmiset tervehtivät kaduilla ja miehet astuivat jalkakäytävältä tehdäkseen tietä kolmelle vastaantulevalle tyttölapselle. Tunsin itseni urbaaniksi citykakaraksi. Talot oli maalattu kaikilla sateenkaaren väreillä (omia suosikkejani pinkki, liila ja turkoosi-violetti). Hostellimme oli paras ikinä. Ei kokolattiamattoja (!), ikkunasta näki alapuolella soljuvan joen ja ikkunalaudalla voi istua lukemassa ja tuntea olevansa Venetsiassa. Ja aamupalalla sai skonsseja.





Kaupungista löytyi paljon kivoja pieniä kauppoja ja antikvariaatteja, mikä tietysti sai minut onnelliseksi. Yhdessä kaupoista oli huomattava Star Trek - kokoelma, joka ulottui kattoon asti, ja hain häpeilemättä tuolin ja kiipesin selaamaan katonrajan tarjontaa välittämättä seurani huvittuneisuudesta. Kannatti, löysin juuri ne kaksi kirjaa, jotka halusinkin. "Are ye a Trekkie?" kysyi kirjakaupan täti peri-irlantilaisella aksentillaan, ja mitäpä muuta siinä olisi voinut kuin myöntää totuuden ja yrittää olla tuijottamatta kaunista kansikuvaa...

Illalla hotellissa harrastimme Tyttöjen Juttuja ja kävimme syvällisiä keskusteluja aiheista Taru sormusten herrasta ja Star Trek. Olin hyvin onnellinen, että olin juuri siellä juuri sillä hetkellä juuri näiden ihmisten kanssa.

Seuraavana päivänä näimme enemmän maaseutua, tuhatvuotisia raunioita, torneja ja linnoja ja Moherin kalliot. Mielenkiintoista olla maassa, jossa kukkulan takaa nyt vain voi tupsahtaa vaikka mitä reliikkejä, eikä se ole mitenkään ihmeellistä. Pysähdyimme lounaalle Doolin - nimiseen kylään, joka oli niin pieni, että hirvitti, mutta ihmiset olivat ystävällisiä ja pubi viihtyisä. Voin ilokseni raportoida, että tämän perusteella irlantilaisten näkemys voileivästä on samanlainen kuin suomalaisten: siinä ei tarvitse olla kahta leipää päällekkäin. (Uskokaa pois, hämmensin tällä brittinaapureitani keittiössä!) Sieltä sai tummaa soodaleipää, joka oli hiukan outoa mutta hyvää.















Merenranta ja jyrkänteet tekivät minut onnelliseksi. Näkymät olivat huikeat. Olisin voinut viipyä siellä tuntikausia vain katsomassa aaltoja ja haistelemassa tuulta.

Sunnuntaina seurani lähti takaisin Englantiin ja minä nousin viideltä ja jatkoin matkaa Dubliniin aamun ensimmäisessä junassa, koska se oli kaikkein halvin. (Tämä selittää muuten monia asioita elämässäni.) Junassa kuulutukset olivat ensin iiriksi, sitten englanniksi. Dubliniin päästyäni päätin kävellä asemalta hostellille. Ken olisi tiennyt, että kartat kutistavat etäisyyksiä? Sainpahan ainakin hyvän käsityksen kaupungista, vaikka välillä olikin pakko pysähtyä kahville. Sunnuntaina auki olevan kahvilan löytäminen oli haasteellista. Hostellissa otettujen torkkujen jälkeen (olen oppinut asioita ja pidän aina korvatulppia mukanani) lähdin tutkailemaan kaupunkia. Olen hyvä löytämään graffiteja ja löysin talon, jossa Oscar Wilde oli asunut sekä äärimmäisen ruman muistomerkin läheisestä puistosta. Kävelin joenrantaa pitkin melkein satamaan asti, ja sitten alkoikin sataa, kuten joka ilta.



















Maanantaina menin ilmaiselle opastetulle kierrokselle, jossa punatukkainen irlantilaistyttö kertoi tunteikkaasti eläytyen maan historiasta ja Dublinista. Mahdollisesti viihdyttäviä juttuja:
- Trinity College on kovin perinteikäs. Ilmeisesti niiden vanhassa sääntökirjassa on kohta, jossa sanotaan, että jos opiskelija ilmestyy tekemään koettaan hevosen selässä ja ritarivarusteet päällään, niin hänelle pitää tarjota kokeen aikana kuuden ruokalajin ateria ja tuoppi olutta. Ja joku oli ei niin kovin kauan sitten päättänyt kokeilla tätä - ja se toimi! Ainoa huono puoli oli se, että tyyppi ei huolehtinut hevosestaan, joka tuhosi paikkoja kokeen aikana...
- Kaupunginhallitus kuulostaa yhtä järkevältä kuin kaupunginhallitukset yleensäkin: menivät sitten vetämään asfalttia viikinkikylän raunioiden päälle, koska arkeologit olivat niiden mielestä liian hitaita. Kyseiset arkeologit piti poistaa paikalta väkivalloin. Kaupungin pääkadulta löytyvä kallis ja hämmentävä patsas oli myös niiden idea. En ole varma, miltä sen on tarkoitus näyttää - valtavan korkealta neulalta? Rakkaalla lapsella on monta lempinimeä, mm. 'stiletto in the ghetto'.
- Dublinissa on asunut vaikka kuinka paljon kuuluisia kirjailijoita: Wilde, Swift, Yeats, Joyce, Beckett, Heaney... Jostain syystä olin välttynyt Swiftin viihdyttävältä pamfletilta A Modest Proposal For Preventing the Children of Poor People in Ireland from Being a Burden to Their Parents or Country, and for Making Them Beneficial to the Public, jossa ehdotetaan, että köyhät irlantilaiset voisivat myydä lapsensa ruuaksi englantilaisille. "I have been assured by a very knowing American of my acquaintance in London, that a young healthy child well nursed is at a year old most delicious, nourishing, and wholesome food, whether stewed, roasted, baked, or boiled; and I make no doubt that it will equally serve in a fricassee or a ragout." Kannattaa lukea, kirjoitus on hyvin looginen.





Tiistaina kävin Kilmainhamin vankilamuseossa. Se oli outo ja vaikuttava ja masentava kokemus. Hyvin vaikeaa kuvitella, että siellä asui ja työskenteli ihmisiä... Jotenkin tulee sellainen olo, että kaikista hirveyksistä olisi pitänyt jäädä jonkinlainen merkki, mutta se tuntui vain ihan tavalliselta paikalta. Se siinä ehkä olikin pelottavaa. Kierroksen jälkeen ihmiset kaikkosivat melko nopeasti, olin ainoa, joka kaipasi hyytävien käytävien jälkeen kupillista teetä. Vankilan kahvila oli hyvin autio. En ihmettele. Pelkästään harmaiden muurien näkeminen ikkunasta oli masentavaa, en halua ajatella millaista olisi olla näkemättä mitään muuta vuosiin...

Ajattelin, että tämän jälkeen Guinnessin tehtaalla käyminen kävisi terapiasta. Hyvin toimi, Guinness jopa oli melkein hyvää, mikä on minulta paljon sanottu. Täytyy tosin sanoa, että minua kiinnostivat enemmän vanhat koneet ja steampunk-estetiikka. Rakennuksen ylimmässä kerroksessa oli baari, jonka ikkunoista näki koko kaupungin. En osaa päättää, onko se hyvä vai huono asia. Jostain syystä Dublin muistutti minua kovasti Turusta - esimerkiksi siinä, että osa kaupungista on kaunista ja osa... no, vähemmän. Ja siinä, että Dublin ei saanut aikaan välitöntä ihastusta, mutta luulen, että siitä alkaisi vähitellen pitämään enemmän ja enemmän.








Vältyin jäämästä jumiin irlantiin tuhkapilven takia. Ei olisi huvittanut palata Chesteriin, mutta minkäs teet kun yllättävät luonnonilmiötkään eivät tule avuksi. Olen joka tapauksessa erittäin onnellinen, että pääsin käymään Irlannissa, se on ollut haaveena jo melkoisen kauan. Eikä tämä varmasti jää ainoaksi kerraksi. (Muutama kuva lisää saattaa löytyä TÄÄLTÄ.)

Tässä välissä olen ehtinyt myös käydä Lontoossa jälleen kerran. Seuraavan blogipostauksen aiheena paikalliset otakut ja scifistit sekä raportti aiheesta lähteekö Thamesin muta koskaan irti saappaista...