Barcelooonaaa...

Vihdoinkin: huomenna on edessä lähtö Barcelonaan! Uni saattaa jäädä vähäiseksi, mutta laukut on jotakuinkin pakattu ja aikataulut tiedossa. Barcelonaan on luvattu 16-18 astetta eli pitäisi olla lämpimämpää kuin täällä ♥ Lento lähtee Liverpoolista 11.45 eli saan lähteä täältä 7.20 junalla ehtiäkseni seikkailla lentokentälle.

Ei niin että Chesterissäkään aina sataisi. Kuva takapihaltamme, ja siihen pääsi myös matkalukemiseksi ostamani 'Extremely Loud and Incredibly Close' - rikoin pyhät lupaukseni olla ostamatta enempää kirjoja, mutta ei kai kukaan niitä koskaan uskonutkaan. Kirjaa on suositeltu monelta taholta ja ajattelin, että kaiken Shakespearen ja klassikkoscifin jälkeen voisi vaikka katsoa millaista nykykirjallisuus oikein on.



Hyvää yötä ja hyvää matkaa minulle.

Aavekaupunki ja kiehtovia psykopaatteja

Kaupunki on autioitunut, kun kaikki ovat lähteneet muualle pääsiäisloman viettoon. Minä taas olen täällä vielä ensi viikon ihmettelemässä mitä sitä tekisi ja toivottavasti kirjoittamassa utopia/dystopiakurssin esseetä, aiheena "Cyberpunk Realities in 'Oryx and Crake' and 'Woman on the Edge of Time'".

Oma lomani näyttää seuraavanlaiselta: 30.3. lähden Barcelonaan viideksi päiväksi kämppiksen ja sen kaverin kanssa lämpimämmän sään toivossa (tapaan ne siellä, koska ne rikkaammat ja onnellisemmat ovat olleet siinä vaiheessa jo matkaamassa ympäri Eurooppaa vaikka kuinka kauan). 4.4. lennän Barcelonasta suoraan Lontooseen ja olen siellä viikon rakkaassa seurassa. Lähetin jo sähköpostilla romaanin mittaisen listan siitä, mitä kaikkea meidän kuuluu nähdä ja tehdä...



Tähänkin asti olen kyllä onnistunut viihdyttämään itseäni. Kävin eilen kirjastossa lainaamassa fantasiaa ja sarjakuvia kaikkien niiden viisaiden kirjojen sijaan joita pitäisi lukea ja löysin kaikkea laadukasta, kuten Sláine - Books of Invasions - ei saa nauraa - ja Lucifer-sarjan, jota en jostain syystä ole aikaisemmin lukenut. Ei Sandmanin veroista, mutta vaikuttaa kyllä lukemisen arvoiselta. Käsikirjoitus ei itkettänyt, mikä on näinä aikoina harvinaista. Ja istuin uudessa kahvilassa viiden tunnin ajan lukemassa ja kirjoittamassa jotain, mistä en tiedä mitä se oikein on, mutta ei uusi kaunokirjallinen mestariteos ainakaan.

Tänään aamu meni vähän myöhäiseksi, koska menin nukkumaan vasta viideltä... Join teetä ja katsoin neljä jaksoa Heroesin ekaa kautta ja sitten olikin jo ilta, ja päätin, että jotain on saatava tänään aikaan. Siispä siivosin pitkästä aikaa, pesin pyykkiä, leivoin sämpylöitä (onnistuivat hyvin, vaikka paikallisessa kuivahiivassa onkin hassu sivumaku) ja kävin lenkillä ja tunsin itseni hyväksi ihmiseksi. Siivoaminen ja leipominen ovat aina merkkejä siitä, etten stressaa tai masentele pahemmin tai inhoa kämppääni - ne jäävät ensimmäisenä tekemättä jos joku mättää.

Olen jäänyt totaalisesti koukkuun vanhaan Star Trekiin. 60-luvun scifistely on niin mukavan positiivista verrattuna oikeastaan kaikkeen sen jälkeiseen... Tässä välissä täytyy muistaa suositella William Gibsonin novellia "The Gernsback Continuum", jossa scifinostalgiasta käytetään nimeä "raygun gothic" ja muutenkin tiivistetään tavallaan hyvin se, mikä Star Trekissä on minusta hienoa.

Heroes on myöskin ollut aika ahkerasti katselussa. En seurannut sitä silloin kun se tuli telkkarista, koska... taisin asua kotona ja telkkarin katsominen ja oikean kanavan vaatiminen oli liian rasittavaa X) Ja se on oikeasti aika hyvä sarja - ei minulle mitään elämää suurempaa, mutta pidän sen ideoista ja monista hahmoista. No, ainakin parista - Hiro on ehkä suloisin hahmo ikinä, ja cheerleader-Clare ja sen paras ystävä Zach ovat olleet yllättävän siedettäviä tähän asti. Mutta oikeasti syy siihen, että jaksan katsoa sarjaa on Sylar - muiden voimia varastava sarjamurhaaja, joka... en tiedä mitä se tekee uhriensa aivoille, enkä ehkä haluakaan. Täysi psykopaatti, mutta kovin kiehtova hahmo ja paljon mielenkiintoisempi kuin muut henkilöt, jotka keskittyvät turhan usein itkemään sitä kun elämä on vaikeaa. Sylarin elämässä ei ole mitään vikaa, se vain haluaa olla "special". Oikein kovasti. Ja saattaa ehkä syödä aivot tai parit siinä prosessissa XD

->

Tell me this isn't evolution...

Olen tullut siihen tulokseen, että Shakespearen jälkeen minua eniten sivistänyt asia tänä vuonna on ollut Star Trek. Täysin loogista. Molempiin tutustuminen on nimittäin saanut minut näkemään intertekstuaalisuutta kaikkialla, mitä sitten ikinä luen tai katsonkin. Viikon Shakespeare-bongausten sijaan otetaan siis Star Trek-havainnot: Hiro tekee aina silloin tällöin vulcan-vulcanus- no vulcan saluten (valistakaa nyt joku miten vulcan taipuu suomeksi), ja sen isää näyttelee George Takei, joka esitti Sulua alkuperäisessä Star Trek - sarjassa.



Ei muuta. Hyvää yötä.

Teatteriviikonloppu Lontoossa: The time we met Sir Ian McKellen

Viime viikonloppu oli jos ei nyt elämäni paras viikonloppu niin ainakin erittäin lähellä! Lähdin hetken mielijohteesta ja rahatilanteesta välittämättä Lontooseen kämppikseni Sarahin kanssa harrastamaan kulttuuria ja muuten vain, koska voin ja Lontoo nyt vain on hieno paikka.

Lauantaiaamuna huomasimme juna-asemalla, että junamme oli peruttu. Marssimme siis tiskille kysymään mitä tehdään, kuulimme että seuraava lähtee puolen tunnin kuluttua ja kulutimme aikaa seuraamalla ihmisiä, jotka panikoivat junan puutetta eivätkä tietenkään menneet kysymään henkilökunnalta... Onneksi aikataulu ei ollut tiukka. Kävimme ensin heittämässä tavarat majapaikkaan ja sitten lähdimme etsimään teatteria numero yksi. Matkan varrella harhauduimme ihailemaan Trafalgar Squarea, jonne olisi voinut jäädä palvomaan aurinkoa pidemmäksikin aikaa.



















Ensimmäinen näytelmä, jota menimme katsomaan, oli Tennessee Williamsin Cat on a Hot Tin Roof (Kissa kuumalla katolla). Teatteri oli todella hieno - kullattuja parvekkeita ja kattomaalauksia ja raskaita samettiverhoja... Olenko tullut maininneeksi, että teatterit kuuluvat lempipaikkoihini? Joitakin saattaa kiinnostaa, että James Earl Jones esitti Big Daddya, joka on kuolemassa syöpään mutta ei tiedä sitä itse. Perhe sen sijaan kyllä tietää ja kaikki havittelevat perintöä. Luonnollisesti tästä seuraa draamaa ja kaapeista paljastuu luurankoja.

Näytelmä oli hyvä, mutta paikkamme (halvimmat mahdolliset, tietysti) olivat parvekkeen sivussa, josta näki ehkä puolet lavasta, eikä puhe kuulunut kovin hyvin. Yhdistetään tämä vahvaan eteläiseen aksenttiin niin minulta kesti puoli tuntia saada selvää mistään mitä hahmot sanoivat. Aksenttiin tottui mutta äänentoistoon ei, ja edessämme sattui vielä istumaan koululuokka, joka oli kyllä peloteltu ihmeteltävän hiljaiseksi, mutta pieninkin kuiskailu tai rapina johti siihen, ettei kuullut mitä lavalla sanottiin. Kokonaisuutena näytelmä oli ihan viihdyttävä kokemus, olosuhteet vain olisivat saaneet olla paremmat...



Tämän jälkeen suuntasimme heti hakemaan lippuja illan näytelmään, joka siis oli Beckettin Waiting For Godot (Huomenna hän tulee). Lipputoimistossa kävi ilmi, että maksu ei ollutkaan tullut perille johtuen amerikkalaisesta luottokorttiyhtiöstä tai Chesterin yliopiston kurjasta nettiyhteydestä tai molemmista. Tässä vaiheessa minä aloin panikoida, Sarah taas polki jalkaa ja sai lipputiskin sedän järjestämään meille uudet liput - alimmalta parvekkeelta, ensimmäisestä rivistä ja halvempien lippujen hinnalla! Menimme syömään italialaiseen ravintolaan erittäin tyytyväisinä.



Teatteri oli vähintään yhtä hieno kuin edellinen, mutta tällä kertaa olimme kymmenen metrin päässä lavasta. Minulla oli aika paljon odotuksia näytelmän suhteen, vaikka sitä lukiessa olinkin aika hämmentynyt ja turhautunut. Minulla oli kuitenkin aina sellainen tunne, että se saattaisi olla jotain, minkä hienouden ymmärtäisi vasta kun näkee miten se toimii lavalla. Ja olin oikeassa. Olin vakuuttunut siitä hetkestä lähtien, kun Ian McKellen astui lavalle ensimmäistä kertaa. Olen varma, että virnistelin typerästi koko näytelmän ajan. Waiting for Godot on ehdottomasti paras näytelmä jonka olen nähnyt, enkä silti osaa sanoa siitä mitään järkevää. Se teki minut onnelliseksi. Joskus tietää näkevänsä jotain suurta ja hienoa, jotain maagista. Melkein kuvittelin ymmärtäväni, mistä oli kysymys. Ja oli ihanaa katsoa vanhoja näyttelijöitä, jotka todella osasivat asiansa; luulen, että yksi vaikeimmista asioista tässä näytemässä on saada katsojat välittämään omituisista henkilöistä. Encorena McKellen ja Roger Rees eli Estragon ja Vladimir esittivät pienen tanssin ja liu'uttivat sen jälkeen hattunsa lavan poikki. Se oli täydellistä.

Ehkä yllättävintä oli, miten hauska näytelmä oli, luettuna se kun oli lähinnä absurdi ja masentava. Tässä näyte:

Vladimir: But you can't go barefoot!
Estragon: Christ did.
Vladimir: Christ! What's Christ got to do with it? You're not going to compare yourself to Christ!
Estragon: All my life I've compared myself to him.
Vladimir: But where he lived it was warm, it was dry!
Estragon: Yes. And they crucified quick.

Naurattaako? Ei minuakaan ennen tätä - nyt kuulen tuon keskustelun päässäni, ja se on erittäin hauska.

Poistuimme teatterista onnellisina ja pöllähtäneinä ja täysin tyhmä fanityttö - vaihteessa. (No, tyhmä on minun adjektiivini - Sarah oli häpeämätön.) Mitä muuta siis olisimme voineet tehdä kuin hiippailla teatterin taakse näyttelijöiden ovelle? Kylmä odotus palkittiin, kun pääosanesittäjät tulivat ulos ja jaksoivat vaihtaa pari sanaa kaikkien kanssa ja jakaa nimmareita. Oli aika outo hetki huomata katsovansa ylöspäin Sir Ianiin, joka selvästi odottaa minun saavan jotain sanotuksi... Olin oikeasti ihan sairaan hermostunut. Tämän takia en koskaan haluaisi mihinkään backstagelle, pääni ei kestäisi X) Mutta se oli vaikka kuinka hienoa! Eikä McKellen näyttänyt yhtään niin vanhalta kuin monissa kuvissa, hän oli erittäin charmantti vihreässä villakangastakissaan. Sarah hehkutti brittiläistä herrasmiesaksenttia vaikka kuinka kauan. What a gentleman...

Tämän jälkeen oli mahdotonta tehdä mitään niin järkevää kuin mennä nukkumaan, joten kävelimme öisessä Lontoossa ja päädyimme London Bridgelle ja eksyimme vähän - tiesimme missä olimme ja missä metroasema oli, mutta emme miten sinne käytännössä pääsee. Selvisimme kyllä takaisin Rotherhitheen onnellisesti.



Seuraavana aamuna lähdimme aikaisin kaupungille. Olin sopinut tapaavani Sinin yhdeltä Camdenissa, joten meillä oli aikaa tehdä jotain ennen sitä. Suuntasimme siis King's Crossin asemalle etsimään laituria 9 3/4, jota ei muuten ollut ollenkaan helppo löytää. (Valaistumattomille: tämä liittyy Harry Potteriin ja on olennaista.) Minä en tietenkään olisi kehdannut mennä kysymään virkailijoilta missähän laituri 9 3/4 mahtaa olla, mutta onneksi matkaseurani ei kärsinyt moisesta. Kävi ilmi, että paikkaa oli siirretty remontin takia (...)





Sieltä kävelimme British Libraryyn, joka oli tietysti kirjafriikin unelma. Olisimme molemmat voineet viettää siellä tuntikausia; nyt ehdimme nähdä vain näyttelyn, jossa oli kuuluisimpia kirjoja ja dokumentteja. Minulle tärkeimpiä asioita:

Ada Lovelacen muistiinpanot 'analytical engine'stä, käytännössä maailman ensimmäisestä tietokoneohjelmasta. Charles Babbagen nimi saattaa olla tutumpi - Lovelace teki yhteistyötä hänen kanssaan. Hienoa tässä on se, että tämä tapahtui 1800-luvulla. Tämä on yksi steampunk-kirjallisuuden tärkeimmistä inspiraatioista: entä jos (toimiva) tietokone olisi keksitty 1800-luvulla? Nörtit ymmärtävät (ja niiden kannattaa lukea Gibsonin ja Sterlingin The Difference Engine).

Jeremy Benthamin suunnitelma panopticonista, vankilasta, joka on suunniteltu niin, että vankeja voidaan tarkkailla koko ajan, mutta he eivät tiedä milloin heitä tarkkaillaan.

Ensimmäiset valokuvat tähdistä. Niistä kävi ilmi, että tähtiä oli huikeasti enemmän kuin aikaisemmin kuviteltiin.

Alkuperäinen, muistikirjaan kirjoitettu Liisa Ihmemaassa.

Magna Carta. Olenko ainoa, joka muistaa ikuisesti, että tämä tuli voimaan 1215? Jostain syystä tämä on yksi niistä harvoista vuosiluvuista, joita ei koskaan unohda. Vähän niin kuin Pähkinäsaaren rauha ja Caesarin murha. Vai olenko se vain minä?

Luonnollisesti näyttelyssä oli vaikka miten paljon kaikkea muutakin, ja haluan ehdottomasti käydä tuolla uudestaan. Museon kaupassa sorruin The Master and Margarita - julisteeseen, koska kirjajulisteita on järkyttävän vaikeaa löytää mistään.







British Libraryn jälkeen oli aika suunnata Camdeniin, jossa minun ja Sarahin tiet erosivat vähäksi aikaa. Tapasin Sinin äiteineen, ja harhailimme ympäri Camdenia ihmetellen väkijoukkoja ja minun tapauksessani yrittäen epätoivoisesti metsästää saappaita. Kokeilin varmasti 20 paria cowboysaappaita, mutta ei sitten. Päivän shoppailun tuloksena oli sen sijaan kolme purkkia instant teetä: pina colada, veriappelsiini ja aprikoosivaniljahunaja. Turha sanoakaan, että noista on jo melkein puolet käytetty...

Sini toi minulle Panttereita ja aasikarkkeja. Olin liikuttunut. Eroaminen oli vaikeaa, kuten tavallista. Minua ei sentään tarvinnut työntää alas portaista.

Sitten olikin aika tavata Sarah Eustonin asemalla ja lähteä kohti kotia. Hyvä, että minulla oli seuraa, joka vaati, että otamme Chesterissä juna-asemalta taksin yliopistolle kuin aikuiset ihmiset ainakin; siinä vaiheessa jalkani tuntuivat jo epämiellyttävästi hyytelöltä.

Sunnuntai-iltana olin väsyneempi ja onnellisempi kuin pitkään aikaan.

***

Muita uutisia:

Sain varatuksi meille hotellin Lontoosta pääsiäisloman viimeiseksi viikoksi.

Olen mahdollisesti ongelmissa luovan kirjoittamisen projektin kanssa, jälleen kerran. Deadline ensi tiistaina, tänään kirjoitettuna 400 sanaa jotain, jota en todennäköisesti tule käyttämään.

Hämyisestä kiinalaisesta nettikaupasta tilaamani Star Trek-dvd:t saapuivat, mikä sai aikaan epäesteettisen mutta tunteikkaan tanssin keittiössä. Jaksojärjestys on vähintääkin mielenkiintoinen ja minulta kesti yli tunnin laatia jaksolistat kaikista kolmesta kaudesta (tässä täysin randomissa järjestyksessä ne ovat dvd:illä, tässä järjestyksessä ne pitäisi katsoa...). Mutta ottaen huomioon että tämä oli ainoa dvd-boksi johon minulla oli varaa ja Youtube on tällä nettiyhteydellä niin hidas että kuva pysähtyy kymmenen sekunnin välein, niin olen ihan tyytyväinen. Kummallista, miten pakkomielteet vain kasvavat jos niitä ei pääse toteuttamaan.

Ei muuta tällä kertaa, Suvi out.

Lukuviikko osa y: All the world's a stage

Tänään on kaunis päivä ja aurinko paistaa ja on tehnyt niin jo ainakin viiden tunnin ajan, mikä on aika ennenkuulumatonta. Monta tuntia niin, ettei sää muutu? Onks tää nyt sitä ilmastonmuutosta... eikun hetkinen.

Luonnollisesti olen sulkeutunut sisälle päivittämään blogia kuin kunnon myyrä ainakin seuranani kirsikkakaneliteetä ja toffeeta, johon sorruin vanhanajan karkkikaupassa. Mutta ainakin kävelin sinne asti auringonpaisteessa.

***

Kävin lukuviikolla vaihtariporukassa Stratford Upon Avonissa ihailemassa Shakespearen synnyinseutuja. Lumisade alkoi heti, kun kaikki olivat pakanneet itsensä yliopiston erittäin minikokoiseen minibussiin, ja jatkui koko päivän. Ensimmäinen pysähdys oli Shakespearen vaimon lapsuudenkodissa, joka oli ihan... pittoreski. Puutarha olisi varmasti ollut kaunis kesällä, mutta lumisateessa sitä ei oikein osannut arvostaa. Ja kaikki maksoi paljon.









Itse Stratford, jossa Shakespearen synnyintalo ja Shakespeare-keskus museoineen ovat, oli huomattavasti mielenkiintoisempi. Nyt voin sanoa nähneeni ensimmäisen folion, mikä on aika iso juttu. Kaupunki oli pieni ja samalla tavalla söpö kuin Chester, ja Shakespeare-viittauksia oli tietysti kaikkialla.


Sisällä ei valitettavasti saanut kuvata.


Kukas se siellä?


Vastaavannimisiä pubeja ja kauppoja oli vaikka kuinka paljon, mutta kuten huomaatte, lumisade uhkasi tappaa kameran.

Minua hämmensi hieman se, että museoissa oli kyllä Shakespeareen liittyvä kirja jos toinenkin, mutta kunnollista painosta näytelmistä ei löytynyt. Haluan edelleen Hamletista sekä hienon painoksen että Arden-version, jossa on kunnolliset viitteet. Soneteista olisi ollut hienoja, kultareunuksiselle paperille painettuja versioita, mutta niidenkin kanssa kaipaisin viitteitä... mikä saattaa tehdä minusta epäromanttisen hyypän, mutta mitä hienoa soneteissa on jos niitä ei ymmärrä? Nyt en sortunut muuhun kuin blogipostauksen alussa näkyvään postikorttiin.

Matka takaisin kesti puolitoista tuntia kauemmin kuin menomatka, koska liikenne oli jumissa lumisateen takia. Ehdimme siis katsoa bussissa sekä Beatrix Potter - leffan että Shrek kakkosen (johon ensimmäinen reaktioni oli "jumissa bussissa eikä pakoon pääse"). Ei suuria elämyksiä, mutta ekassa oli Ewan McGregor ja jälkimmäisessä Saapasjalkakissa, joten kestin.

***

Ja nyt kun kerran Shakespeare on aiheena, niin voin nörtteillä vähän lisää. As You Like It tai Kuten haluatte on erittäin mielenkiintoinen näytelmä, jossa pääasiassa puhutaan paljon ja harrastetaan crossdressausta metsässä. Päähenkilö Rosalind naamioituu mieheksi ja pakenee ilkeää herttuaa parhaan ystävänsä Celian kanssa Ardenin metsään. Rosalindiin rakastunut Orlando puolestaan pakoilee veljeään ja ripustaa puihin huonoja rakkausrunoja. Tästä seuraa kummallisia kohtauksia, joissa Rosalind (miehenä) tarjoutuu esittämään Rosalindia (naisena) Orlandolle, jotta tämä voi harjoitella rakkaudentunnustuksiaan. Kun tähän lisätään se, että Shakespearen aikaan kaikki näyttelijät olivat miehiä, saamme miesnäyttelijän, joka esittää naista, joka esittää miestä, joka esittää naista... Haluaisin kovasti nähdä tämän näytelmän teatterissa, koska voin kuvitella, että se on loistava jos Rosalindin näyttelijä osaa asiansa.

Näytelmän kuuluisimmat rivit:

"All the world's a stage,
And all the men and women merely players"



Löysin muuten eilen yhden Shakespeare-viittauksen luovan kirjoittamisen opettajani novellista: "the infant, mewling and puking in the nurse's arms" on edellä mainitusta näytelmästä, elämän seitsemän vaihetta - puheesta. Olen melko varma, että olin ainoa, joka tajusin viittauksen, kyseessä kun ei ollut mikään ilmiselvä lainaus. Ja tämä ennen aamukymmentä! Itsetyytyväisyys oli suurta.

Tällä hetkellä työn alla on Macbeth, jonka hienoutta en ole aivan vielä ymmärtänyt. Näytelmä on todella lyhyt ja sen luki äkkiä, mutta mieleen jäi lähinnä se, että melkein kaikki kuolivat verisesti. Luulen, että tämä on yksi näytelmistä, jotka avautuisivat paljon paremmin näyttämöllä kuin luettuna, kun näkisi ne kaikki murhatut kuninkaat ja vaimot ja lapset ja hulluksi tulevat vallantavoittelijat.



***

Siinä kaikki Shakespearesta, sitten muihin aiheisiin. Olen nimittäin menossa Lontooseen ensi viikonloppuna. Tiedän, taas. Menen lauantaina kämppikseni kanssa katsomaan kahta näytelmää: Waiting for Godot / Huomenna hän tulee ja Cat on the Hot Tin Roof / Kissa kuumalla katolla. Suuria klassikoita ja kulttuurielämyksiä siis tiedossa.


Kuka keksii, miksi oikeasti haluan nähdä tuon näytelmän, vaikka kirosin sitä kirjaa lukiessani?

Ja sunnuntaina pitää nähdä Sini, joka on Lontoossa samana viikonloppuna. Epic times ahead ♥