Teatteriviikonloppu Lontoossa: The time we met Sir Ian McKellen

Viime viikonloppu oli jos ei nyt elämäni paras viikonloppu niin ainakin erittäin lähellä! Lähdin hetken mielijohteesta ja rahatilanteesta välittämättä Lontooseen kämppikseni Sarahin kanssa harrastamaan kulttuuria ja muuten vain, koska voin ja Lontoo nyt vain on hieno paikka.

Lauantaiaamuna huomasimme juna-asemalla, että junamme oli peruttu. Marssimme siis tiskille kysymään mitä tehdään, kuulimme että seuraava lähtee puolen tunnin kuluttua ja kulutimme aikaa seuraamalla ihmisiä, jotka panikoivat junan puutetta eivätkä tietenkään menneet kysymään henkilökunnalta... Onneksi aikataulu ei ollut tiukka. Kävimme ensin heittämässä tavarat majapaikkaan ja sitten lähdimme etsimään teatteria numero yksi. Matkan varrella harhauduimme ihailemaan Trafalgar Squarea, jonne olisi voinut jäädä palvomaan aurinkoa pidemmäksikin aikaa.



















Ensimmäinen näytelmä, jota menimme katsomaan, oli Tennessee Williamsin Cat on a Hot Tin Roof (Kissa kuumalla katolla). Teatteri oli todella hieno - kullattuja parvekkeita ja kattomaalauksia ja raskaita samettiverhoja... Olenko tullut maininneeksi, että teatterit kuuluvat lempipaikkoihini? Joitakin saattaa kiinnostaa, että James Earl Jones esitti Big Daddya, joka on kuolemassa syöpään mutta ei tiedä sitä itse. Perhe sen sijaan kyllä tietää ja kaikki havittelevat perintöä. Luonnollisesti tästä seuraa draamaa ja kaapeista paljastuu luurankoja.

Näytelmä oli hyvä, mutta paikkamme (halvimmat mahdolliset, tietysti) olivat parvekkeen sivussa, josta näki ehkä puolet lavasta, eikä puhe kuulunut kovin hyvin. Yhdistetään tämä vahvaan eteläiseen aksenttiin niin minulta kesti puoli tuntia saada selvää mistään mitä hahmot sanoivat. Aksenttiin tottui mutta äänentoistoon ei, ja edessämme sattui vielä istumaan koululuokka, joka oli kyllä peloteltu ihmeteltävän hiljaiseksi, mutta pieninkin kuiskailu tai rapina johti siihen, ettei kuullut mitä lavalla sanottiin. Kokonaisuutena näytelmä oli ihan viihdyttävä kokemus, olosuhteet vain olisivat saaneet olla paremmat...



Tämän jälkeen suuntasimme heti hakemaan lippuja illan näytelmään, joka siis oli Beckettin Waiting For Godot (Huomenna hän tulee). Lipputoimistossa kävi ilmi, että maksu ei ollutkaan tullut perille johtuen amerikkalaisesta luottokorttiyhtiöstä tai Chesterin yliopiston kurjasta nettiyhteydestä tai molemmista. Tässä vaiheessa minä aloin panikoida, Sarah taas polki jalkaa ja sai lipputiskin sedän järjestämään meille uudet liput - alimmalta parvekkeelta, ensimmäisestä rivistä ja halvempien lippujen hinnalla! Menimme syömään italialaiseen ravintolaan erittäin tyytyväisinä.



Teatteri oli vähintään yhtä hieno kuin edellinen, mutta tällä kertaa olimme kymmenen metrin päässä lavasta. Minulla oli aika paljon odotuksia näytelmän suhteen, vaikka sitä lukiessa olinkin aika hämmentynyt ja turhautunut. Minulla oli kuitenkin aina sellainen tunne, että se saattaisi olla jotain, minkä hienouden ymmärtäisi vasta kun näkee miten se toimii lavalla. Ja olin oikeassa. Olin vakuuttunut siitä hetkestä lähtien, kun Ian McKellen astui lavalle ensimmäistä kertaa. Olen varma, että virnistelin typerästi koko näytelmän ajan. Waiting for Godot on ehdottomasti paras näytelmä jonka olen nähnyt, enkä silti osaa sanoa siitä mitään järkevää. Se teki minut onnelliseksi. Joskus tietää näkevänsä jotain suurta ja hienoa, jotain maagista. Melkein kuvittelin ymmärtäväni, mistä oli kysymys. Ja oli ihanaa katsoa vanhoja näyttelijöitä, jotka todella osasivat asiansa; luulen, että yksi vaikeimmista asioista tässä näytemässä on saada katsojat välittämään omituisista henkilöistä. Encorena McKellen ja Roger Rees eli Estragon ja Vladimir esittivät pienen tanssin ja liu'uttivat sen jälkeen hattunsa lavan poikki. Se oli täydellistä.

Ehkä yllättävintä oli, miten hauska näytelmä oli, luettuna se kun oli lähinnä absurdi ja masentava. Tässä näyte:

Vladimir: But you can't go barefoot!
Estragon: Christ did.
Vladimir: Christ! What's Christ got to do with it? You're not going to compare yourself to Christ!
Estragon: All my life I've compared myself to him.
Vladimir: But where he lived it was warm, it was dry!
Estragon: Yes. And they crucified quick.

Naurattaako? Ei minuakaan ennen tätä - nyt kuulen tuon keskustelun päässäni, ja se on erittäin hauska.

Poistuimme teatterista onnellisina ja pöllähtäneinä ja täysin tyhmä fanityttö - vaihteessa. (No, tyhmä on minun adjektiivini - Sarah oli häpeämätön.) Mitä muuta siis olisimme voineet tehdä kuin hiippailla teatterin taakse näyttelijöiden ovelle? Kylmä odotus palkittiin, kun pääosanesittäjät tulivat ulos ja jaksoivat vaihtaa pari sanaa kaikkien kanssa ja jakaa nimmareita. Oli aika outo hetki huomata katsovansa ylöspäin Sir Ianiin, joka selvästi odottaa minun saavan jotain sanotuksi... Olin oikeasti ihan sairaan hermostunut. Tämän takia en koskaan haluaisi mihinkään backstagelle, pääni ei kestäisi X) Mutta se oli vaikka kuinka hienoa! Eikä McKellen näyttänyt yhtään niin vanhalta kuin monissa kuvissa, hän oli erittäin charmantti vihreässä villakangastakissaan. Sarah hehkutti brittiläistä herrasmiesaksenttia vaikka kuinka kauan. What a gentleman...

Tämän jälkeen oli mahdotonta tehdä mitään niin järkevää kuin mennä nukkumaan, joten kävelimme öisessä Lontoossa ja päädyimme London Bridgelle ja eksyimme vähän - tiesimme missä olimme ja missä metroasema oli, mutta emme miten sinne käytännössä pääsee. Selvisimme kyllä takaisin Rotherhitheen onnellisesti.



Seuraavana aamuna lähdimme aikaisin kaupungille. Olin sopinut tapaavani Sinin yhdeltä Camdenissa, joten meillä oli aikaa tehdä jotain ennen sitä. Suuntasimme siis King's Crossin asemalle etsimään laituria 9 3/4, jota ei muuten ollut ollenkaan helppo löytää. (Valaistumattomille: tämä liittyy Harry Potteriin ja on olennaista.) Minä en tietenkään olisi kehdannut mennä kysymään virkailijoilta missähän laituri 9 3/4 mahtaa olla, mutta onneksi matkaseurani ei kärsinyt moisesta. Kävi ilmi, että paikkaa oli siirretty remontin takia (...)





Sieltä kävelimme British Libraryyn, joka oli tietysti kirjafriikin unelma. Olisimme molemmat voineet viettää siellä tuntikausia; nyt ehdimme nähdä vain näyttelyn, jossa oli kuuluisimpia kirjoja ja dokumentteja. Minulle tärkeimpiä asioita:

Ada Lovelacen muistiinpanot 'analytical engine'stä, käytännössä maailman ensimmäisestä tietokoneohjelmasta. Charles Babbagen nimi saattaa olla tutumpi - Lovelace teki yhteistyötä hänen kanssaan. Hienoa tässä on se, että tämä tapahtui 1800-luvulla. Tämä on yksi steampunk-kirjallisuuden tärkeimmistä inspiraatioista: entä jos (toimiva) tietokone olisi keksitty 1800-luvulla? Nörtit ymmärtävät (ja niiden kannattaa lukea Gibsonin ja Sterlingin The Difference Engine).

Jeremy Benthamin suunnitelma panopticonista, vankilasta, joka on suunniteltu niin, että vankeja voidaan tarkkailla koko ajan, mutta he eivät tiedä milloin heitä tarkkaillaan.

Ensimmäiset valokuvat tähdistä. Niistä kävi ilmi, että tähtiä oli huikeasti enemmän kuin aikaisemmin kuviteltiin.

Alkuperäinen, muistikirjaan kirjoitettu Liisa Ihmemaassa.

Magna Carta. Olenko ainoa, joka muistaa ikuisesti, että tämä tuli voimaan 1215? Jostain syystä tämä on yksi niistä harvoista vuosiluvuista, joita ei koskaan unohda. Vähän niin kuin Pähkinäsaaren rauha ja Caesarin murha. Vai olenko se vain minä?

Luonnollisesti näyttelyssä oli vaikka miten paljon kaikkea muutakin, ja haluan ehdottomasti käydä tuolla uudestaan. Museon kaupassa sorruin The Master and Margarita - julisteeseen, koska kirjajulisteita on järkyttävän vaikeaa löytää mistään.







British Libraryn jälkeen oli aika suunnata Camdeniin, jossa minun ja Sarahin tiet erosivat vähäksi aikaa. Tapasin Sinin äiteineen, ja harhailimme ympäri Camdenia ihmetellen väkijoukkoja ja minun tapauksessani yrittäen epätoivoisesti metsästää saappaita. Kokeilin varmasti 20 paria cowboysaappaita, mutta ei sitten. Päivän shoppailun tuloksena oli sen sijaan kolme purkkia instant teetä: pina colada, veriappelsiini ja aprikoosivaniljahunaja. Turha sanoakaan, että noista on jo melkein puolet käytetty...

Sini toi minulle Panttereita ja aasikarkkeja. Olin liikuttunut. Eroaminen oli vaikeaa, kuten tavallista. Minua ei sentään tarvinnut työntää alas portaista.

Sitten olikin aika tavata Sarah Eustonin asemalla ja lähteä kohti kotia. Hyvä, että minulla oli seuraa, joka vaati, että otamme Chesterissä juna-asemalta taksin yliopistolle kuin aikuiset ihmiset ainakin; siinä vaiheessa jalkani tuntuivat jo epämiellyttävästi hyytelöltä.

Sunnuntai-iltana olin väsyneempi ja onnellisempi kuin pitkään aikaan.

***

Muita uutisia:

Sain varatuksi meille hotellin Lontoosta pääsiäisloman viimeiseksi viikoksi.

Olen mahdollisesti ongelmissa luovan kirjoittamisen projektin kanssa, jälleen kerran. Deadline ensi tiistaina, tänään kirjoitettuna 400 sanaa jotain, jota en todennäköisesti tule käyttämään.

Hämyisestä kiinalaisesta nettikaupasta tilaamani Star Trek-dvd:t saapuivat, mikä sai aikaan epäesteettisen mutta tunteikkaan tanssin keittiössä. Jaksojärjestys on vähintääkin mielenkiintoinen ja minulta kesti yli tunnin laatia jaksolistat kaikista kolmesta kaudesta (tässä täysin randomissa järjestyksessä ne ovat dvd:illä, tässä järjestyksessä ne pitäisi katsoa...). Mutta ottaen huomioon että tämä oli ainoa dvd-boksi johon minulla oli varaa ja Youtube on tällä nettiyhteydellä niin hidas että kuva pysähtyy kymmenen sekunnin välein, niin olen ihan tyytyväinen. Kummallista, miten pakkomielteet vain kasvavat jos niitä ei pääse toteuttamaan.

Ei muuta tällä kertaa, Suvi out.