Aavekaupunki ja kiehtovia psykopaatteja

Kaupunki on autioitunut, kun kaikki ovat lähteneet muualle pääsiäisloman viettoon. Minä taas olen täällä vielä ensi viikon ihmettelemässä mitä sitä tekisi ja toivottavasti kirjoittamassa utopia/dystopiakurssin esseetä, aiheena "Cyberpunk Realities in 'Oryx and Crake' and 'Woman on the Edge of Time'".

Oma lomani näyttää seuraavanlaiselta: 30.3. lähden Barcelonaan viideksi päiväksi kämppiksen ja sen kaverin kanssa lämpimämmän sään toivossa (tapaan ne siellä, koska ne rikkaammat ja onnellisemmat ovat olleet siinä vaiheessa jo matkaamassa ympäri Eurooppaa vaikka kuinka kauan). 4.4. lennän Barcelonasta suoraan Lontooseen ja olen siellä viikon rakkaassa seurassa. Lähetin jo sähköpostilla romaanin mittaisen listan siitä, mitä kaikkea meidän kuuluu nähdä ja tehdä...



Tähänkin asti olen kyllä onnistunut viihdyttämään itseäni. Kävin eilen kirjastossa lainaamassa fantasiaa ja sarjakuvia kaikkien niiden viisaiden kirjojen sijaan joita pitäisi lukea ja löysin kaikkea laadukasta, kuten Sláine - Books of Invasions - ei saa nauraa - ja Lucifer-sarjan, jota en jostain syystä ole aikaisemmin lukenut. Ei Sandmanin veroista, mutta vaikuttaa kyllä lukemisen arvoiselta. Käsikirjoitus ei itkettänyt, mikä on näinä aikoina harvinaista. Ja istuin uudessa kahvilassa viiden tunnin ajan lukemassa ja kirjoittamassa jotain, mistä en tiedä mitä se oikein on, mutta ei uusi kaunokirjallinen mestariteos ainakaan.

Tänään aamu meni vähän myöhäiseksi, koska menin nukkumaan vasta viideltä... Join teetä ja katsoin neljä jaksoa Heroesin ekaa kautta ja sitten olikin jo ilta, ja päätin, että jotain on saatava tänään aikaan. Siispä siivosin pitkästä aikaa, pesin pyykkiä, leivoin sämpylöitä (onnistuivat hyvin, vaikka paikallisessa kuivahiivassa onkin hassu sivumaku) ja kävin lenkillä ja tunsin itseni hyväksi ihmiseksi. Siivoaminen ja leipominen ovat aina merkkejä siitä, etten stressaa tai masentele pahemmin tai inhoa kämppääni - ne jäävät ensimmäisenä tekemättä jos joku mättää.

Olen jäänyt totaalisesti koukkuun vanhaan Star Trekiin. 60-luvun scifistely on niin mukavan positiivista verrattuna oikeastaan kaikkeen sen jälkeiseen... Tässä välissä täytyy muistaa suositella William Gibsonin novellia "The Gernsback Continuum", jossa scifinostalgiasta käytetään nimeä "raygun gothic" ja muutenkin tiivistetään tavallaan hyvin se, mikä Star Trekissä on minusta hienoa.

Heroes on myöskin ollut aika ahkerasti katselussa. En seurannut sitä silloin kun se tuli telkkarista, koska... taisin asua kotona ja telkkarin katsominen ja oikean kanavan vaatiminen oli liian rasittavaa X) Ja se on oikeasti aika hyvä sarja - ei minulle mitään elämää suurempaa, mutta pidän sen ideoista ja monista hahmoista. No, ainakin parista - Hiro on ehkä suloisin hahmo ikinä, ja cheerleader-Clare ja sen paras ystävä Zach ovat olleet yllättävän siedettäviä tähän asti. Mutta oikeasti syy siihen, että jaksan katsoa sarjaa on Sylar - muiden voimia varastava sarjamurhaaja, joka... en tiedä mitä se tekee uhriensa aivoille, enkä ehkä haluakaan. Täysi psykopaatti, mutta kovin kiehtova hahmo ja paljon mielenkiintoisempi kuin muut henkilöt, jotka keskittyvät turhan usein itkemään sitä kun elämä on vaikeaa. Sylarin elämässä ei ole mitään vikaa, se vain haluaa olla "special". Oikein kovasti. Ja saattaa ehkä syödä aivot tai parit siinä prosessissa XD

->

Tell me this isn't evolution...

Olen tullut siihen tulokseen, että Shakespearen jälkeen minua eniten sivistänyt asia tänä vuonna on ollut Star Trek. Täysin loogista. Molempiin tutustuminen on nimittäin saanut minut näkemään intertekstuaalisuutta kaikkialla, mitä sitten ikinä luen tai katsonkin. Viikon Shakespeare-bongausten sijaan otetaan siis Star Trek-havainnot: Hiro tekee aina silloin tällöin vulcan-vulcanus- no vulcan saluten (valistakaa nyt joku miten vulcan taipuu suomeksi), ja sen isää näyttelee George Takei, joka esitti Sulua alkuperäisessä Star Trek - sarjassa.



Ei muuta. Hyvää yötä.