Who was the dream? Was it you or was it me? (Oxford)

Ei ollut tarkoitus lähteä Chesteristä mihinkään vähään aikaan, vannon sen. Miksi siis maanantaina löysin itseni Oxfordista?



Vastaus: Rufus Wainwrightin konsertti, johon onnistuin saamaan lipun viime hetkellä. Yksinkertaisista hetken mielijohteista seuraa aina runsaasti säätöä, mutta maanantaiaamuna löysin itseni onnellisesti yhdestä niistä kolmesta junasta, joita jouduin käyttämään matkalla Oxfordiin. Siinä vaiheessa ajattelin, että paikan olisi parasta olla sen arvoinen, kun sinne pääseminen on tehty niin vaikeaksi...

Ja se oli.



Oxford on suunnilleen Turun kokoinen kaupunki, erittäin kaunis paikka ja täynnä historiallisia rakennuksia. Kävelin ympäri keskustaa parin tunnin ajan itsekseni ja osuin sopivasti paikalle näkemään, miten yhdellä sivukadulla kuvattiin jotain arvauksella 1900-luvun alkuun sijoittuvaa elokuvaa. Oli aika outoa kävellä vahingossa ajassa sata vuotta taaksepäin. Kävin myös ihailemassa Blackwell's - kirjakauppaa, joka tosiaan on suuri ja kaunis. Siellä olisi ollut liettuan sanakirjoja ja pari oppikirjaa, Oscar Wilden elämäkerta ja Lorcan runoja, mutta. Minulla on jo nyt ongelma kirjojen kanssa.








Kuvauksissa käytetty auto.











Kirjakaupassa tapasin hollantilaistytön, joka oli luvannut minulle yösijan luotaan. Hän esitteli minulle kaupungista kaiken olennaisen, kuten kolleget, vehreät nurmikentät joilla eivät saa kävellä kuin kyseisten kollegejen jäsenet, Eagle & Child - pubin, jossa Tolkien ja C.S. Lewis tapasivat kirjallisuusklubinsa kanssa ja mikä tärkeintä, paikan josta saa parasta pirtelöä. Tiemme erosivat hänen lähtiessään töihin, ja suuntasin kohti New Theatrea ja konserttiani.

En oikein tiennyt, mitä odottaa mies ja piano - konsertilta, mutta olen niin onnellinen, että päätin mennä katsomaan tämän. Ensimmäinen osa konsertista oli outo ja synkkä, jälkimmäinen taas hauska ja viihdyttävä, mutta en osaa sanoa kummasta pidin enemmän. Laulaja ilmestyi ensimmäisen osan alussa lavalle pimeyden keskeltä takissa, jossa oli valtava laahus ja höyhen/turkiskaulus (oli pimeää, olin ylhäällä parvekkeella, silmäni tiedättekin). Luulin yhdessä vaiheessa, että joku otti kuvan salamalla, kunnes tajusin, että glitteröinti johtui takin kauluksesta... Mies, piano, pimeys, hiljainen yleisö ja omituisia, hitaasti avautuvia ja sulkeutuvia silmiä videoscreenillä. Vaikuttavaa. Toinen osa konsertista oli aivan toisenlainen - laulaja heitti huonoja vitsejä ja esitti vanhempia kappaleitaan. Britit tuntuivat pitävän kovasti sen sarkasmista, ja niin pidin minäkin. Suosikkejani olivat Art Teacher, Cigarettes and Chocolate Milk (vanha biisi, olin iloisesti yllättynyt!) ja Little Sister, mutta kaikkihan ne ovat hyviä. Nobody's Off the Hook, Poses, Going to a Town, Memphis Skyline... Ja kaikki laulut uusimmalta levyltä.


Kuten huomaatte, kamerani ei pidä pimeydestä tai tunnelmavaloista.

Oxford ei ollut yhtään vähemmän kaunis yöllä, kun kävelin pubiin, jossa tuttavani on töissä. En olekaan ennen istunut pubissa sulkemisajan jälkeen työntekijöiden kanssa juomassa olutta ja syömässä niiden ranskalaisen illallisen jäänteitä. Lopputuloksena olivat kahden tunnin yöunet ennen aamuseitsemän junaan kiirehtimistä, mutta se oli sen arvoista. En surrut aikaista nousua lainkaan, kun näin Oxfordia ympäröivän uskomattoman kauniin maaseudun aamuauringossa. En ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi englantilaisesta maaseudusta pidetään niin kovasti meteliä - peltoja ja vähän puita ja paljon lampaita ja ihan kaunista. Mutta nyt yllättäen tunsin ymmärtäväni täysin pappa Tolkienia. Tietysti joku, jonka sielunmaisema on tällainen, kirjoittaa Keski-Maan sellaiseksi kuin se on.